Toni Tuomanen Realistinen optimisti: tulevaisuutta kirjoitetaan tänään.

Positiivinen nationalismi: onko sitä ja mitä se on?

Varoitus: sisältää juonipaljastuksia Aleksi Mäkelän elokuvasta ”95”.

 

Nationalismista keskustelua voi haitata se, ettei sanalle ole yhtä ainoaa määritelmää jonka kaikki käsittäisivät samalla tavalla.  Wikipedia määrittää sen kansallisuusaatteeksi, ja netistäkin löytyy runsaasti kirjoituksia, jotka käsittelevät esimerkiksi nationalismin ja rasismin yhteyttä. Nationalismi rinnastetaan usein myös äärioikeistoon, konservatiivisuuteen ja muukalaisvihaan, vaikka mitkään mainituista käsitteistä eivät ole synonyymeja.  Myönteisessä mielessä nationalismin tai kansallismielisyyden voi käsittää myös rakentavaksi ja hyvää tarkoittavaksi katsomukseksi, jonka tarkoitus on edistää ja säilyttää maassa vallitsevia myönteisiä asioita, kuten demokratiaa ja yksilönvapautta.

Nationalismia syytetään helposti vinoutuneista komparatiiveista: oman maan tai kansan pitämisestä muita maita ja kansoja parempana, tai korkea-arvoisempana. Tällaiset katsomukset voivatkin liittyä fasismiin tai joskus jopa nykyaikaiseen oikeistopopulismiin.  Myönteisempi nationalismin muoto voi sen sijaan näkyä haluna kohottaa oma maa muiden maiden rinnalle, eikä suinkaan niitä ylemmäksi.  Tällainen kansallisaate on ilmennyt kautta aikojen etenkin pienen kansojen itsenäistymispyrkimyksissä.  Kansallisaate voi siis olla olemassa ilman omaa valtiota, kuten vaikkapa tämän päivän Kataloniassa tai Palestiinassa, tai lähimenneisyyden Baltiassa ja muissa Neuvostoliiton osissa, jotka riensivät itsenäisyyteen heti Suuren ja Mahtavan romahtaessa savijaloiltaan.  

Suomalainenkin kansallisaate on Euroopan mittapuulla melko nuori. Se kehittyi meilläkin ennen itsenäisyyttä, niin sanottuna ”suomalaisuusaatteena”  ja kansallisromantiikkana 1800 –luvulla. Sitä loivat monet taiteilijat ja merkkihenkilöt, jotka puhuivat äidinkielenään jotain muuta kuin suomea. Suomen tarina, kansakunnan kertomus, siis alkoi jo ennen itsenäisyyden aikaa.   Talvisodan henki tavallaan luotiin jo Vänrikki Stoolin tarinoissa.

Suomalaisuuden historia ei ole kuitenkaan pitkä samalla tavalla kuin Euroopan entisten suurvaltojen ja kuningaskuntien, esimerkiksi Britannian ja Ruotsin historia. Tai Venäjän, jossa jotkut haikailevat yhä tsaarin aikoja, eivätkä kaikki pahalla muista Neuvostoliiton mahtiaikojakaan.

Mikä sitten kääntää rakentavan ja vapautta arvostavan kansallismielen pimeäksi kansallismielisyydeksi:  rasismiksi,  muukalaisvihaksi ja  väkivaltaisuudeksi?  Muistamme mitkä seikat johtivat fasismin ja natsien nousuun 1920- ja 1930 –luvun Euroopassa. Ensimmäisen maailmansodan tappiosta tullut nöyryytys, tappiomieliala, kauna, näköalattomuus,  toivottomuus.   Samoja piirteitä, joita on aistittavissa tämän päivän vihakirjoittajissa ja vihapuhujissa.  Eriarvoisuuden lisääntyminen, ja osaan kansasta kerääntyvä alemmuudentunne, on kasvualustaa nationalismille, jolle tärkeintä ei enää olekaan kaikkien hyvinvoinnin lisääntyminen.

Omaa maata myönteisellä tavalla arvostavat puolestaan ovat niitä, jotka näkevät mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänsä ja edetä elämässään.  He juhlivat itsenäisyyspäivää ja vastustavat rasismia. He arvostavat Suomen koulutusjärjestelmää ja hyödyntävät sitä, suhtautuvat toiveikkaasti tulevaisuuteen ja äänestävät vaaleissa yleensä vihervasemmistoa tai liberaalia oikeistoa.  He eivät tosin välttämättä ole puolueuskollisia, vaan äänestävät kulloinkin kivalta ja fiksulta tuntuvaa ehdokasta.  He ovat siis vastapari sille osalle kansaa, joka uskoo MV-lehteen ja  jolle perussuomalaisetkin meinaa olla liian liberaali.

Sisäministeriö teki 2012 pilottitutkimuksen, jonka tuloksissa suomalaiset jaettiin positiivisiin vetureihin ja heidän seuraajiinsa, turhautuneisiin ja vieraantuneisiin.   Tutkimuksesta kertovat toimittajat Mikko Gustafsson ja Jantso Jokelin kirjassaan Keputabu.  Kansalaisten polarisaatio jäytää hyvinvointi- ja sivistysvaltion perustaa.  Gustafssonin ja Jokelinin mukaan taustalla voidaan nähdä myös pienituloisen duunarimiehen kriisi.  Heikosti koulutettu ja matalapalkkainen tai työtön mies tuntee olevansa helisemässä: naiset ovat koulutetumpia ja duunikaverina saattaa olla maahanmuuttaja joka synnyinmaassaan oli lääkäri tai arkkitehti. Turhautumisessa ei lohduta edes jääkiekko vaan nationalismi muuntuu vihaksi maahanmuuttajia, ”eliittiä”, suvakkeja ja poliitikkoja kohtaan.  Tässä vaiheessa ei voidakaan ehkä enää puhua rakkaudesta isänmaahan, sen enempää kuin natsien kohdalla voidaan puhua isänmaallisuudesta.  Natsiliikehän vastustaa nykyistä valtiomuotoa, ja haluaa perustaa uuden kansallissosialistisen valtion.

Vihreiden nuorten Rönsy-lehteen kirjoittava Ville Tynkkynen pohtii positiivista nationalismia kolumnissaan.  Hän toteaa, että on tarpeen nähdä oman maan historia pikemminkin kehitystarinana, kertomuksena kasvusta, eikä pelkkänä sankaritarinana. Historiaamme liittyy myös kipeitä asioita, jotka on myönnettävä ja joita uskallettava katsoa.  Sisällissota kesti vain neljä kuukautta, mutta jälkipyykkiä mankeloidaan vielä tänä vuonnakin, kun sisällissodasta tulee kuluneeksi 100 vuotta. Presidentti Niinistö kehotti uudenvuodenpuheessaan hieromaan sopua menneisyyden kanssa.  Pekka Haavisto puolestaan muistutti, että jo Suomen ensimmäiset naiskansanedustajat kohtasivat vihapuhetta vuonna 1907.   

Lopuksi voidaan todeta näin olympialaisten kynnyksellä ja ”95” –elokuvan hengessä, että onneksi on urheilu.   Myönteinen kansallishenki voi näkyä jääkiekkoturnausten karnevaalissa, jota vietetään sulassa sovussa kaiken värisissä kasvomaaleissa ja viikinkikypärissä.

Aleksi Mäkelän elokuvassa  ”95” kerrataan 22 vuoden takaiset tapahtumat Tukholmassa ja lama-Suomessa. Leijonien ensimmäinen maailmanmestaruus on tullut osaksi kansakunnan yhteistä kertomusta, ja se nähdään 90-luvun lamasta nousun symbolina.  Elokuvan fiktiivisissä sivujuonissa käsitellään tavallisten ihmisten ahdinkoa ja toivon heräämistä.  Mauttomuuden rajallakin tosin käydään, kun yhdessä sivujuonessa turhautunut ja syrjäytymässä oleva jätkäporukka matkustaa hurrivihaa puhkuen Tukholmaan suorittamaan ”iskua”, joka loppukevennyksessä onneksi osoittautuu luultua harmittomammaksi.

Suuren kertomuksen tärkeimpiä henkilöitä on ruotsalainen valmentaja. Heja Finland, den glider in, perkele.    

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän gustavadolphus kuva
Vesa Leinonen

Ihminen pitää ensin löytää elämän merkityksen Luojan tahdosta ja Luojan persoonan ominaisuuksista.
1. Luottetavuus.
2. Rakkaus.
3. Oikeudenmukaisuus.
4. Pyhä elämä.

Ihminen pitää rakentaa ensiksi omia perusarvoja paikalleen.
Ennen kun voi olla antamassa lisäarvoa kansallisuudelle.

Sananlasku 14:34.

"Righteousness exalts a nation, but sin condemns any people".

Vapaa tulkinta: "Vanhurskaus nostaa kansan, mutta synti tekee syyllisen mistä vaan kansasta."

Käyttäjän JoriKostiainen kuva
Jori Kostiainen

Ollakseen positiivista nationalismi (tai kansallisuusaate) tarvitsee Ylemmän kosketuksen. Näin tapahtui Suomen itsenäistymistä edeltävänä aikana ja sen jälkeen. Natsismissa nationalismi taas ajautui ja ajautuu pakanallisuuteen, ei kristillisyyteen.

Tässä myös kirjoitukseni: "Kansallismieliset eivät voita mitään natsismilla"
http://jorikostiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/248...

Käyttäjän rakennusliikeerbau kuva
Pekka Iiskonmaki

''Positiivinen nationalismi: onko sitä ja mitä se on?''

Suomalaisuus ei ole vain kansallisuus, vaan ammatti valtaosalle väestöä.

Paljon pidemmälle ei nationalismi ei voi mennä.

Toimituksen poiminnat